Olemme keränneet asiakkaidemme muistoja Seppälän Prismasta, ne ovat naurattaneet, ilahduttaneet ja hämmästyttäneet – monenlaista mahtuu 50-vuotiaan kaupan ja sen asiakkaiden arkeen. Yksi näistä mielenkiintoisista tarinoista alla. 

”Ensimmäinen muistoni Seppälän Prismaan liittyy jo ennen sen avajaisia, äitini oli nimittäin saanut töitä uuden Prisman jalkineosaston hoitajana. Kerran kun olimme häntä hakemassa töistä, pääsimme Prismaan sisälle. Huomasin, että Prisman ulkopuolella oli lähialueen asukkaita mukaan lukien joitakin koulukavereitanikin katsomassa ikkunoista sisälle ja ihmettelemästä uutta markettia. Minun oli tietysti polleaa kävellä siellä sisällä silloin.

Myöhemmin sitten 1970-luvulla olin 14–18 -vuotiaana kesäisin ja talviviikonloppuinakin keräämässä kärryjä ja ottamassa vastaan tyhjiä pulloja – ”ammattikunta”, jota ei ole enää olemassa. Pullopalautuksessa asiakkaat laittoivat pullot koreihin ja ilmoittivat meillä määrät, jonka jälkeen annoimme heille vastavan määrän Prisman seteleitä, kolikot olivat oikeita. Järjestely oli selvästi nopeampi, kuin nykyiset automaatit: ensinnäkin useampi ihminen pystyi latomaan pulloja samaan aikaan ja koreihin latominen oli nopeampaa kuin pulloautomaattiin. Meillä oli käytössä sellainen kassakone, johon lyötiin vain lopullinen annettava rahamäärä. Laskemista varten meillä oli yksi A4-kokonen käsin kirjoitettu pahvilappu, josta näki summat isoista ja pienistä pulloista sekä koreista pulloineen. Yhteen laskemista varten oli käytössä taskulaskin.

Muista kollegoista en ole varma, mutta ainakin minä ja veljeni opittiin laskemaan hinnat päässä samalla, kun asiakas luetteli määrät ja löimme suoraan oikean summan koneeseen. Joskus joku asiakas halusi tarkistaa yhteenlaskun ja pyysi hinnat eriteltyinä, mutta aina ne summat olivat oikein.

Työnkuvaan kuului myös kaikki erikseen annettavat tehtävät. Silloin ostokset maksettiin luonnollisesti käteisenä ja kassojen takana oli koppi, johon kassatoimihenkilöt siirsivät rahat työvuoron jälkeen. Siitä ne sitten vietiin lippaissa vieressä olevaan pankin tallelokeroon. Meistä aina yksi 15-vuotias lähti naispuolisen henkilön turvamieheksi, jottei hänen tarvinnut viedä lippaita yksin – se riitti turvajärjestelyksi siihen aikaan.

Tuolloin Prisma meni lauantaisin klo 13 kiinni. Vaikka ovien sulkeminen ei ollut meidän vastuullamme, välillä me 15-vuotiaat saimme olla estämässä, usein miten nuoria miesasiakkaita, jotka pyrkivät joskus puoliväkisinkin viikonloppuostoksia tekemään. Työaikamme päättyi kello 13, joten se oli hyvä motivaatio estää aikuisia tulemasta enää sisään, vaikka kovin mieleistä se ei ollut. Siitä alkaen olen pitänyt huolen, että itse menen kauppaan aina niin aikaisin, että ehdin sieltä ennen liikkeen sulkemista ulos.

Prismassa oli tuohon aikaan myös pajatsoja – aluksi vain 50 pennin ja myöhemmin markan. Aina ohi kävellessä tarkistettiin, että oliko pajatson sivulokeroon jäänyt kolikko – ja aina silloin tällöin oli. Markan pajatsoista seurasin, milloin ressut olivat täynnä. Eturessun opin tyhjentämään muutamalla markalla siten, että aina siitä voitolle jäi. Joskus myös kävi niin, että vaikka ressu olisi pitänyt tyhjentyä, viimeinen markka olikin jäänyt pinon päälle. Silloin riitti lyönti pajatson kylkeen, ylin markka tipahti oikeaan lokeroon ja ressu tyhjeni.

Työn ohessa tuli joskus otettua myös kilpailuja, kuten kuka tekee korkeimman tornin tyhjistä juomakoreista, tai kuka tuo pisimmän jonon kärryjä kerralla sisälle. Niitä joutui työntämään lievään ylämäkeen ja jo pitkän jonon hallintakin oli vaikeata.  Kaiken kaikkiaan Prismassa oli kivaa olla töissä – monia tuttuja jäi ja vieläkin muistan ne henkilöt, jotka olivat saman ajan vakituisesti siellä töissä.

Myöhemmin aloin hyppäämään laskuvarjolla ja sain Prismasta mainoksen varjooni, se helpotti huomattavasti hankintakuluja. Tuli sinne Prisman pihaan kerran hypättyäkin laskuvarjolla, muutaman muun Jyväskylän laskuvarjokerhon hyppääjän kanssa. Siitä on jäänyt kuva S-ryhmän arkistoihin ja kuvaa käytettiin yhtenä vuonna julkaistussa seinäkalenterissa.”